Mielenkiintoisia paikkoja

Viron ja samalla myös Itämeren ja Baltian maiden vanhimman majakan historia alkoi yli 500 vuotta sitten, kun maamerkkiä tarvitsi ennen kaikkea Hansaliitto. Hiidenmaan ohi kulki Pohjois-Euroopan tärkein idän ja lännen välinen kauppareitti ja kauppiaat valittivat laivojen katoamisesta Itämerellä. Näin rakennettiinkin Kõpun majakka varoittamaan laivoja Hiidenmaan matalikoista. Majakka rakennettiin 67 metrin korkeuteen meren pinnasta Hiidenmaan korkeimmalle paikalle. Majakan korkeus maanpinnasta on 36 metriä ja valo on merenpinnasta 102,6 metrin korkeudella eikä tätä korkeampia majakkavaloja Itämeren rannoilla olekaan.

Majakka sijaitsee Ristnan pohjoisniemessä, melko lähellä Kõpun majakkaa, joka on rakennettu mäen päälle soiden keskelle. Sen vuoksi majakka on toisinaan sumun peitossa. Se on myös syy, sille, miksi Ristnan majakka rakennettiin. Ristnan majakka tilattiin Ranskasta vuonna 1873, ja se aloitti toimintansa vuonna 1874. Majakkaan asennettiin myös 7-puutainen vaskinen sumukello. Majakan juurelle on avattu pieni ravintola.

Tahkunan majakka sijaitsee Hiidenmaan pohjoiskärjessä. Valurautaisen majakan rakennustyöt aloitettiin vuonna 1873. Majakka on koottu valurautaosista ns. Gordonin menetelmää käyttäen. Järjestelmä perustuu tehtaassa valmistettuihin osiin, joita on helppo kuljettaa. Menetelmän ansiosta myös tämän korkean tornin pysytys osoittautui suhteellisen helpoksi.
Mielenkiintoista tietää:
• Tsaarin Venäjä osti majakan Pariisin maailmannäyttelystä vuonna 1871.
• Majakka on Viron rantojen korkein torni: 42,7 m merenpinnasta.

Barokkityylisen Suuremõisan linnan rakennutti vuosina 1755-1760 kreivitär Ebba-Margaretha Stenbock (syntyjään De la Gardie).
Kreivi Jacob Pontus Stenbock, joka oli perinyt kartanon äidiltään Ebba-Margarethalta, vaihtoi Suuremõisan Uuemõisan kartanoon velkojensa vuoksi vuonna 1796. Suuremõisan uudeksi omistajaksi tuli Otto Reinhold Ludwig von Ungern-Sternberg.
Linnassa on kartanon historiasta kertova museohuone sekä myymälä, jossa myydään matkamuistoja ja kirjoja. Kauniin sisustuksen ja historian lisäksi kartanon päärakennuksen ympäristössä on mahdollista tutustua Hiidenmaan ammattikoulun koristepuutarhaan, englantilaistyyliseen puistoon ja erilaisiin kartanokompleksiin kuuluviin sivurakennuksiin.

Sõrun merikeskus avattiin vuonna 2006. Merikeskuksen alueella sijaitsee purjelaiva Alarin lisäksi laivan korjaushalli, Sõrun merikulttuurimuseo, satamakievari, matkustaja- ja purjevenesatama, satamarakennus, kauppa, uiva sauna, uimaranta ja leirintäalue.

Sanotaan, että ”hiidenmaalainen elää veden päällä, ellei hän satu elämään maalla”. Ruotsin vallan aikana Emesten talon miehet Bernth ja Hans kuljettivat tavaraa Saarenmaalle. Talon nimestä juontuu sekä Jakob Pontus Stenbockin perustaman Emmasten kartanon (1779) että Käinan kihlakunnasta vuonna 1866 muodostetun Emmasten kihlakunnan ja myöhemmän kunnan nimi. 

Paikannimi Sõru mainitaan kirjallisissa lähteissä vuonna 1254. Sõrussa on ollut kappeli ja hautausmaa, rantautumispaikkoja veneille sekä laituri. Täällä ovat eri aikoina toimineet pitkään koulu, rajavartioasema, kievari, viinakauppa, elokuvateatteri, kalan vastaanottopiste ja rannikkokalastusprikaatin kalastuskonttori. Rantamaisemaa elävöittivät verkkokatokset, rantakaivot, tuulimyllyt ja venepaikat. Vielä nykyäänkin täältä Tohvriin ajettaessa voi ihailla kylätieltä avautuvaa merimaisemaa ja Tohvrin linjaloiston merkkejä (1934). Tohvrissa on jälkiä I ja II maailmansodan aikaisista tykistöasemista, kasarmeista ja muista apurakennuksista.

Laivanrakennus, merenkulku ja kalastus ovat olleet osa Itämeren saarten kulttuurista kontekstia. Niiden lisäksi hiidenmaalainen elämäntapaa ovat määrittäneet paikallinen murre ja perinteet. Sõrun museo tarjoaa historiallisen poikkileikkauksen mereen liittyvästä elämäntyylistä. Ennen I maailmansotaa Emmasten pitäjän miehet omistivat yli 55 laivaa, ja seudulta on syntyisin yli 153 kapteenia.

Sõrun rannalla seisova kolmimastoinen Alar on Viron merenkulun ainutlaatuinen muistomerkki. Laiva on harvinainen, sillä ainoastaan Alar on Virossa ennen II maailmansotaa rakennetuista puulaivoista säilynyt tähän päivään asti. Rakentamiseen tuotiin mäntypuuta Õngun Kõrgseljalta ja tammea Saarenmaalta. Laivamestari Peeter Himmistin johdolla rakennettu laiva laskettiin vesille 1938 Õngun rannassa. Laiva on 30 metriä pitkä ja 7 metriä leveä, kantavuus on 270 tonnia. Alukseen asennettiin 125-hevosvoimainen ruotsalainen Bolinder-moottori. Alar purjehti maailman merillä vuoteen 1968 asti.

Vuonna 1944 yli 700 henkeä pakeni Sõrun satamasta Ruotsiin. Neuvostomiehityksen aikana hiidenmaalaisten laivanrakentajien ja merimiesten dynastiat painuivat historiaan, vaikka Hiiu Kalur -kolhoosi kalasti Afrikan länsirannikolla asti. Hiidenmaa oli Neuvostoliiton raja-aluetta, ja kalastajat pääsivät merelle vain rajavartiolaitoksen erityisluvalla.

Sõrun asukkaiden kiinnostus kulttuuriperintöään kohtaan sai tuulta purjeisiin vuonna 1998, kun ihmeen kaupalla säilynyt Alar tuotiin entisöintiä varten takaisin Hobron satamasta Tanskasta 50 vuoden jälkeen.

Nykyään kolhoosin kalankäsittelyrakennuksen yhdessä päässä toimii satamakievari ja toisessa päässä oleva venevaja palvelee konserttien ja kesätapahtumien pitopaikkana. Vuonna 1999 kolhoosin entisiin konttori- ja elokuvateatteritiloihin avattiin museo. Museon kokoelmaan kuuluu yli 4000 arvoesinettä, historiallisia laivadokumentteja, valokuvia paikallisista merenkulkijoista ja kalastajista sekä rannikkokylän arjesta ja juhlista, merimiesten luomia taideteoksia, heidän rakkauskirjeitään ja laulujaan. Näyttelysaleista avautuu näkymä merelle ja rantamaisemaan.

Kärdlan satama rakennettiin alun perin Hiiu-Kärdlan verkatehtaan raaka-aineiden ja tuotannon kuljettamiseen, ja se kuuluikin tehtaan omistukseen. 1800-luvulla se oli saaren ainoa satama, jolla oli ulkomaankauppaoikeudet. Vuosina 1849-1944 sataman tavaraliikenne oli saaren suurin. 1900-luvun alussa Kärdlan ja Tallinnan välillä aloitettiin matkustajaliikenne, joka jatkui II maailmansodan alkuun asti. Vuonna 1885 satamaan pääsyä helpottamaan rakennettiin kolme linjamerkkiä, kaksi Kärdlaan ja yksi Lehtmaan.

Sataman merkittävimpiä rakennuksia olivat 142 metriä pitkä satamalaituri ja suuret kiviset varastot. Lasti kuljetettiin hevosilla laiturilta varastoihin. Laiturilla oli rata, jota pitkin tavarakärryt liikkuivat joko kauramoottorin avulla tai miesvoimin. Kärdlan satama tuhoutui II maailmansodan lopussa vuonna 1944. Satamaa on kunnostanut ja kehittänyt vuodesta 2011 lähtien SA Kärdla Sadam -säätiö.

Kolmimastoinen, 35 metriä pitkä ja 8 metriä leveä moottoripurjealus Ernst Jaakson (Alar) on suurin säilynyt vanha virolainen alus. Alus rakennettiin vuosina 1937–39 Õngun kylässä Hiidenmaalla. Suurimman osan aikaansa alus seilasi ulkomailla. Nyt, puoli vuosisataa myöhemmin, tämä jättiläinen on tuotu takaisin kunnostettavaksi Hiidenmaalle Sõrun satamaan, jossa on Viron ainoa puulaivojen restaurointikeskus.
Ernst Jaakson odottaa tällä hetkellä vierailijoita Sõrun satamassa, Viron ainoassa puulaivojen restaurointikeskuksessa. Vieraat saavat tutustua lähemmin laivanrakennukseen, käydä Sõrun merimuseossa ja retkeillä Hiidenmaan luontopoluilla.

Johannes Kastajalle pyhitetty Kärdlan kirkko rakennettiin vuosina 1861-1863 nopeasti kasvavan Hiiu-Kärdlan verkatehtaan työntekijöitä varten. Rahat kerättiin työläisiltä, ​​ja kirkon rakentamista tukivat myös tehtaan johto ja ympäröivät kartanonomistajat. Perimätiedon mukaan osa rakennusmateriaalista saatiin haaksirikkoutuneista laivoista.

Kirkon interiööri edustaa Länsi-Viron uuden ajan kolmiholvista kirkkotyyppiä. Huomiota ansaitsevat yksinkertainen uusgoottilainen alttaritaulu, kaiverruksin koristeltu saarnatuoli, valaisimet, Kristus ristillä -alttarimaalaus vuodelta 1889 ja Valnerin tehtaan urut.

Vuonna 1929 valmistunut kömpelö neliskanttinen puutorni on rakennettu alkuperäisen siron, barokkityylisen ja isoikkunaisen tornin ympärille. Vuoteen 1926 asti Kärdlan kirkko toimi Pühalepan apukirkkona. Kärdlassa on ollut aikaisemmin kaksi muuta kirkkorakennusta eri aikoina, mutta kumpikaan niistä ei ole säilynyt.

Pühalepan kirkko on Hiidenmaan vanhin kivikirkko. Saksalainen ritarikunta alkoi rakentaa vuonna 1255 kivistä linnoitusta ja kirkkoa. Alkuaan ilman tornia rakennettu, holvattu kivikirkko valmistui 1300-luvulla. Tornia alettiin rakentaa vuonna 1770. 1800-luvulla tehdyn remontin jälkeen kirkkosalin seinään maalattiin Maltan ritarikunnan ristit, jotka liitetään siihen, että Ungern-Sternbergien perheenjäsenet olivat tuon ritarikunnan jäseniä.

Mielenkiintoista tietää:
• Kuoriosan seinällä on säilynyt yksi siunausristeistä.
• Hiiessaaren kartanonherrat Gentschienit lahjoittivat Pühalepan kirkolle Virossa harvinaisen kivisen saarnastuolin.
• Kirkkomaalla on von Stenbockin perheen hautakappeli.

Reigistä tuli itsenäinen pitäjä vasta vuonna 1627. Jeesukselle omistetun Reigin kivikirkon rakennutti paroni O. R. L. von Ungern-Sternberg oman käden kautta kuolleen poikansa Gustavin muistoksi. Reigin kirkon arvokkain osa on sen taidekokoelma.
Mielenkiintoista tietää:
• Reigin nimi on saatu ruotsalaisilta, ja se tarkoitti sekä savua että merkkitulta.
• Kirkkoa vastapäätä sijaitsi G. Ernesaksin oopperasta Tormide rand (Myrskyjen ranta) tunnetuksi tullut Pihlan kapakka.
• Opettaja G. F. Rinne loi Paciuksen sävellykseen Runebergin sanoituksen pohjalta ylistyslaulun Hiidenmaalle.

EAÕK Hiidenmaan Jumalansynnyttäjän Syntymisen kirkko Kuristen kylässä valmistui vuonna 1873. Historistinen maakivestä rakennettu kirkko perustettiin uskonpuhdistuksen aikana. Rakennuskivet tuotiin Riikasta. ikoneja ja liturgisia tekstiilejä on 18-luvun loppupuolelta 19-luvun alkuun. Graniittitalo kirkon vieressä on silloinen pappila. Kirkko on Hiidenmaalla ainut kokonaan säilynyt ortodoksikirkko, jossa pidetään myös jumalanpalveluja.

Kivikirkkoa alettiin rakentamaan vuonna 1866, koska Emmaste kartanon läheinen Sõru puukappeli ei ollut käyttökelvollinen. Tontin uutta kirkkoa varten lahjoitti kartanonrouva kreivitär Brevern de la Gardie.
Pitkittäinen rakennus antaa vaikutelman salikirkosta. Kuorotilan erottaa pitkittäisestä rakennuksesta korkea, mutta suhteellisen kapea voittokaari. Emmaste kirkossa on ainutlaatuinen alttarikuva ”Ylösnousemus” – maalauksen tekijänä, kuten vahvistaa merkintä kuvan oikeassa alanurkassa, on Tõnis Grenzstein, Düsseldorfin koulukunnan tunnettu edustaja Viron maalaustaiteessa. Alttarikuva on maalattu vuonna 1900.

Vuosina 1889–1891 Puskiin rakennettiin ortodoksinen kirkko ja seurakuntalaisten lapsille tarkoitettu koulu. Outoa paikanvalintaa selitetään sillä, että Puskin ensimmäiset venäläiset papit eivät tunteneet paikallisia oloja. Maan omisti vapaaherra von Ungern-Sternberg, joka ortodoksisen uskonnon nopean leviämisen ja paljon harrastetun uskonnon vaihtamisen kiihkeänä vastustajana luovutti papeille tontin syrjäisestä korvesta. Nykyään Puskissa on kirkon ja koulun rauniot ja mäntymetsän kohinassa uinuva hiljainen hautausmaa.

Rauniot sijaitsevat Käinan kauppalan keskustassa. Kivikirkko rakennettiin 1400- ja 1500-luvun vaihteessa. Hiidenmaalla oli goottilainen Käina kirkko 600 istuimella suurin. Kirkko tuhoutui vuonna 1941. Taidemuistoina suojanalaisia ovat monta hautalaattaa ja rengasristi oven yläpuolella. Tulipalo tuhosi paljon taidearvoja: Neitsyt Maria, Pyhän Nikolausen ja Pyhän Antoniuksen alttari, Rudolf Tobiaksen isän valmistama urut ym. Kirkko on ollut monta vuosisataa myös pitäjän keskusta. Nykyään ovat rauniot konservoituja. Kirkko aiotaan restauroida. Kirkkoa ympäröi kaunis puisto, kuten paikalliset sitä sanovat.

Paikalliset maanomistajat, Ungern-Sternbergit, pystyttivät Palukülan kirkon 1800-luvun toisella vuosikymmenellä. Rakennuksen rakentamisajasta ei ole säilynyt yhtään asiakirjaa, mutta rakennuksen tyylikäs toteutus viittaa siihen, että suunnittelija oli koulutettu mestari, joka tunsi sen aikaisen saksalaisen arkkitehtuurin. Koska rakennus oli alun perin suunniteltu perheen hautakappeliksi, kirkon alla sijaitsee hautajaiskammioksi tarkoitettu kellari, jossa on sylinteriholvi. Siitä johtuu myös rakennuksen epätavallisen korkea sokkeliosa.

Kirkko vihittiin käyttöön vuonna 1820. Hautajaiskirkon suunnitelma epäonnistui, koska pohjaveden pinta osoittautui liian korkeaksi, mutta pyhäkkö toimi Kärdlan kirkon apukirkkona kesään 1939 saakka. Rakennuksessa oli 100 istumapaikkaa.

Puolentoista vuosisadan aikana kirkon torni oli myös merimerkki – tornin korkeus on 29 m.

Kesällä 1939, kun Hiidenmaalle alettiin perustaa Neuvostoliiton sotilastukikohtia, Palukülan kirkko siirtyi Venäjän armeijalle. Rakennusta käytettiin varastona ja tornissa oli tarkkailuasema. Myös toisen maailmansodan jälkeen kirkossa oli varasto. Rakennus alkoi vähitellen hajota, ja se paloi 26. huhtikuuta 1990.

Kirkon pitkittäisrakennuksen katto kunnostettiin vuonna 1994 ja tornin huippu vuonna 1996.

Ensimmäisen kappelin rakensivat Jumalan kunniaksi tanskalaiset merimiehet, jotka pelastuivat haaksirikkoutuneina Mänspäen rantaan. Kappeli rakennettiin rikkoutuneen laivan kappaleista ja sinne kerrotaan mahtuneen noin kymmenen ihmistä. Kappelissa toimi 1800-luvun alkupuolella yksi ensimmäisistä sikäläisistä ns. lukukouluista. Mänspäen nykyisen kappelin, kolmannen samalla paikalla, rakensi Emmasten kartanonherra paroni Hoiningen-Huene vuonna 1908 vahvistettujen piirustusten mukaisesti. Rakentaja oli rakennusmestari Toomas Koolmeister. Kappeli maalattiin uudelleen vuonna 2006 täsmälleen samalla keltaisella sävyllä kuin vuosisata sitten kappelin valmistuessa.

Soonlepan kartano oli alunperin Suuremõisan sivukartano. 1700-luvun lopulla Soonlepaan perustettiin karjamoisio ja tiluksia laajennettiin Lepistun ja Soonlepan kylien kustannuksella. Perimätiedon mukaan asukkaat pakkosiirrettiin Alutagusen metsäseudulle Virumaan maakuntaan. Sitä edeltävänä syksynä he joutuivat kuitenkin raahaamaan kymmeniä kuormia multaa Lepikun kylän köyhille pelloille.

Muista Suuremõisan sivukartanoista poiketen Soonlepa oli vielä vuonna 1913 ritarikartano.

Herraskartano on tuhoutunut, muista rakennuksista ovat säilyneet navetat, työ- ja ratsuhevosten tallit, talliksi muunnettu viinanpolttimo, muonamiesten talo ja makasiiniaitta. Viimeksi mainittu rakennettiin 1800-luvun alkupuoliskolla, muut rakennukset ovat peräisin 1800-luvun loppupuoliskolta.

Ihmiskäsin isoista lohkareista kasattu kiviraunio Otimäen lähellä on monin tavoin mystinen. Ei tiedetä, milloin ja miksi kalkkikivinen pinta raivattiin röykkiötä varten, eikä sekään, saatiinko suunniteltu työ saatu päätökseen vai onko se vielä kesken. Edes kivikasan sopimukseen viittaavan nimen alkuperä ei ole täysin selvä. Uskotaan, että aikoinaan rannikon ihmisillä oli korkeampien voimien kanssa sopimus, jonka mukaan jokaisen piti tuoda kasaan yksi kivi ennen pitkää merimatkaa onnettomuuksien välttämiseksi. Nimen alkuperäinen muoto (Põhilise leppe kivid) on voinut viitata pohjan loppuun (põhja lõpp). Nimittäin juuri tällä alueella kalkkikivikerroksista muodostuva maapohja peittyy paksujen multakerrosten alle.

Erään version mukaan kivet on kasattu muinaisen Ruotsin kuninkaan Ingvarin haudan merkiksi. Legendan todenperäisyys on vahvistamatta, mutta noin sata metriä kiviröykkiöstä koilliseen on rautakautinen kivihauta. Melko todennäköistä kuitenkin on, että kivikasa syntyi uudemmalla ajalla. Väitetään, että joku Suuremõisan kartanon päällysmiehistä käski talonpoikien raahata kivet yhteen paikkaan 1700-luvun lopulla, ehkä rangaistuksena tai peltojen raivaamiseksi. Tarinan mukaan kyseessä oli julma virolainen piiskuri, joka oli onnistunut välttämään koston useista väkivallanteoistaan.

Jatulintarhat eli spiraalinmuotoiset kivilabyrintit ovat tyypillisiä rannikkoruotsalaisten asuinalueilla Virossa. Ei tiedetä tarkkaan, milloin niitä alettiin rakentaa ja mikä oli kunkin käyttötarkoitus. Kivilabyrintteja on löydetty ympäri maailmaa, ja niiden historia ulottuu tuhansien vuosien taakse. Niitä uskotaan käytetyn hedelmällisyystaikoihin ja meditaatioon, erilaisiin peleihin ja loitsuihin. Labyrinteilla on monia muita nimityksiä niin Virossa ja muualla.

Kootsaaren jatulintarhasta tiedetään, että se oli ”merimiehen leikkiä”. Tarinan mukaan ruotsalainen merimies ei päässyt haaksirikon jälkeen pois Hiidenmaalta ja rakensi yhden suuren ja kaksi pienempää jatulintarhaa kotimaansa muistoksi. Nuoret harrastivat labyrintissa myöhemmin omia salaisia ​​leikkejään, joita yksikään aikuinen ei saanut nähdä. Kalastajien ja merimiesten sanotaan loitsineen siellä runsaita saaliita ja suotuisia tuulia.

Vuonna 1990 tutkittiin pienten labyrinttien oletettua sijaintia sata metriä etelään. Kävi ilmi, että kivet oli todellakin kuljetettu paikalle, mutta jatulintarhat jäivät jostain syystä rakentamatta. Kootsaaren jatulintarhan rakentamisaikaa ei tunneta, mutta sen oletetaan tapahtuneen 1500–1800-luvuilla.

Kivilabyrintti eli jatulintarha kuuluu vanhimpiin maagisiin merkkeihin, ja niitä on rakennettu rituaalipaikoiksi kautta ihmiskunnan historian. Maahan ladottuja tai piirrettyjä kivilabyrintteja on tehty jo useita tuhansia vuosia ennen Kristusta. Niitä ovat rakentaneet ja käyttäneet muun muassa navajo- ja hopi-intiaanit, etruskit, saamelaiset, viikingit ja rannikkoruotsalaiset.

Jatulintarhoissa on suoritettu hedelmällisyystaikoja ja loitsittu suotuisia tuulia ja muuta menestystä, mutta nykyään ne ovat lähinnä leikki- ja mietiskelypaikkoja. Hiidenmaan pohjois- ja länsipuoli ovat vuosisatojen ajan olleet rannikkoruotsalaisten asuinaluetta, joten on loogista, että jatulintarhoja löytyy sieltäkin. Ensimmäinen kirjallinen tieto Hiidenmaan jatulintarhoista on vuodelta 1844, jolloin biologi Karl-Ernst von Baer mainitsee Hiidenmaan pohjoiskärjen kivilabyrintit.

Kootsaaren niemellä on säilynyt rannikkoruotsalaisten rakentama labyrintti tähän päivään asti. Vanhaa perinnettä jatkettiin Kaibaldin kylässä vuonna 1964, jonne tehtiin pienet jatulintarhat lasten leikkipaikoiksi käyttäen Kootsaaren labyrinttia mallina.

Vuonna 1997 perustettu Hiidenmaan kuninkaallinen raittiiden olvinnauttijoiden seura (Kuninglik Karskete Ölutinautlejate Selts) otti yhdeksi tavoitteekseen labyrinttiperinteen palauttamisen Hiidenmaalle ja on siitä lähtien rakentanut kahdeksan jatulintarhaa eri puolille saarta: Ristnan eteläkärkeen, Kõpun kirkonmäelle, Mägipen ja Säären rantaan, Kassariin, Mihklin museoon, Kärdlaan yhdelle pihalla ja ensimmäisen tietysti juuri tänne – Tahkunan kärkeen.

Labyrintti oli tarkka kopio Kootsaaren jatulintarhasta, mutta vilkkaasti vierailtu Tahkuna soi sille toisenlaisen kohtalon. Kävijät alkoivat laajentaa labyrinttiä, ja näin klassisen ristikeskustaisen kuvion tilalle syntyi yksinkertainen spiraali, jonka poluilla kuljetaan ahkerasti kiviä lisäämässä. Majakan tornista jatulintarhaan avautuu erityisen kaunis näköala.

Hyvä kulkija: kävele tai hölkää polkuja labyrintin keskipisteeseen, mietiskele ympäristöä ja elämää yleensä, asettele tarpeen vaatiessa kivirivejä ja nauti olostasi.

Hiidenmaalla maaperästä, erityisesti saaren eteläosassa, löytyy yleisesti karstivajoamia. Uuejärven vajoamaa ympäröivissä metsissä tiedetään olevan useita muitakin suuria karstisuppiloita, joiksi niitä Virossa useimmiten nimitetään (suomeksi myös doliini tai vajoreikä).

Ilmiö johtuu useiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta, joista tärkein on kallioperän suhteellisen hyvä liukenevuus veteen. Virossa karstivajoamia esiintyy pääasiassa alueilla, jossa kallioperä on dolomiittikalkkikiveä.

Pintavesi imeytyy maaperään liuenneen kiven jättämien onteloiden kautta. Karstiaukot ovat erityisen vaikuttavia keväisten sulamisvesien aikaan. Kun vettä kerääntyy vajoamaan, imeytyminen kiihtyy ja vesi katoaa suppiloon hyvin nopeasti. Ilmiö teki syvän vaikutuksen entisaikojen ihmisiin. Taruissa karstisuppiloa on kuvattu pahaksi suuksi (viroksi kuri suu eli kurja suu), joka voi veden mukana niellä niin esineitä, eläimiä kuin ihmisiä. Usein nielukohta yhdistetään toiseen kauempana olevaan paikkaan, jossa vesi virtaa takaisin pintaan.

Hellamaan tuulimylly on suorittanut suurimman osan elämäntyöstään naapurikylässä Tempassa, jossa se tunnettiin Naurin myllynä lähes sadan vuoden ajan. Vuonna 1849 valmistunut tuulimylly tuotiin nykyiselle paikalleen 1946 ja kunnostettiin.

Kurisoon karstivajoamaa kutsutaan myös Kurisuun, Koolmen tai Neelmen nieluksi. Nimi on helppo sekoittaa Kõrgessaaressa sijaitsevaan Kurisun vajoamaan. Molemmissa tapauksissa kyseessä on samantyyppinen karstilmiö.

Tällaisia karstisuppiloita – jotka tunnetaan myös nimellä doliini tai vajoreikä – on useissa eri paikoissa Hiidenmaalla. Ilmiön syntymistä edistää kallioperän suhteellisen hyvä liukenevuus veteen. Pintavesi imeytyy maaperään muodostuneiden onteloiden kautta.

Keväisten sulamisvesien aikaan Kurisoon vajoamaan syntyy pieni lampi. Kun vesi nousee tietylle korkeudelle, imeytyminen kiihtyy ja lampi katoaa 10-12 tunnissa. Ilmiö teki syvän vaikutuksen entisaikojen ihmisiin. Taruissa karstisuppiloa on kuvattu pahaksi suuksi (kuri suu eli kurja suu), joka voi veden mukana nielaista niin esineitä, eläimiä kuin ihmisiä. Ajan myötä ”kuri suu” lyhentyi muotoon ”kurisu” ja sitä käytetään edelleen suurista karstivajoamista. Kurisoon vajoaman pituus on 100 metriä, leveys 30 metriä ja syvyys 6-7 metriä, ja se on Hiidenmaan suurin karstisuppilo.

Hiidenmaata ympäröivillä vesillä on kaikkiaan 28 merimerkkiä ja majakkaa navigointia helpottamassa. Ne ovat luonteeltaan joko varoittavia, ohjaavia tai suuntaavia. Jälkimmäiseen kuuluvat Sõrun linjaloiston merkit, joilla on Emmasten linjaloiston kanssa merkitty Soelan salmen läpi kulkevat väylälinjat.

Linjaloisto koostuu yleensä kahdesta, joskus kolmesta valaistusta merenkulun turvalaitteesta, jotka sijaitsevat suorassa linjassa tietyn matkan päässä toisistaan. Taaempi laite on aina ylempänä kuin edempi ja siksi niitä kutsutaan alemmaksi ja ylemmäksi. Kun laitteiden valot ovat tarkasti päällekkäin, alus on väylällä.

Vuonna 1913 Soelan salmeen Hiidenmaan puoleiselle rannalle pystytettiin kaksi paria puisia merkkitynnyreitä. Sõrun linjamerkit ohjasivat kääntöpisteestä itäväylän läpi ja Emmasten linjamerkit länsiosan läpi. Vuonna 1934 Sõrun tynnyrit korvattiin valolla varustetuilla teräsbetonitorneilla. Alempi torni on 11 metriä korkea ja loiston korkeus merenpinnasta 13 metriä. Alemmasta tornista johtaa polku 16-metriseen ylempään torniin, jonka loisto on 18 metriä merenpinnan yläpuolella.

Emmasten merkkitynnyrit uusittiin 1935. Alempi on 11 metriä korkea teräsbetonitorni, ylempi 19 metriä korkea metalliristikkotorni, jossa on punaruutuinen taulu.

Vaemlan kartanon pitkän historian alkuna voidaan pitää maiden läänitystä Ruotsin vallan aikana, jolloin legendaarinen sotapäällikkö Pontus De la Gardie osti maat vuonna 1576. Kartano siirtyi kuitenkin jo vuonna 1582 Wachtmeisterien suvulle ja pysyi heidän hallussaan 165 vuotta. Myöhemmin omistus vaihtui melko taajaan, ja Vaemlan kartanossa asui merkittäviä aatelisperheitä.

Kulttuurihistoriallisesti huomattavaa oli aika, jolloin ensimmäinen virolainen ammattitaiteilija Johann Köler (1826-1899) asui ja työskenteli kartanossa. Köler oli Pietarin taideakatemian akateemikko ja toimi Venäjän keisarin tyttären suuriruhtinatar Maria Aleksandrovnan opettajana 1860- ja 1870-luvuilla. Samalla Köler teki työtä kotimaansa hyväksi ja vaikutti merkittävästi Viron kansalliseen heräämiseen.

Matkustellessaan Virossa 1863-1864 Johann Köler kävi myös Hiidenmaalla ja yöpyi Vaemlassa silloisen kartanonomistajan Karl Jakob Rudolf von Gernetin kutsumana (kyseiset henkilöt esiintyvät myös Jaan Krossin teoksessa Kolmannet vuoret). Hiidenmaalla taiteilija teki luonnoksia useisiin maalauksiinsa.

Toinenkin Viron kulttuurihistoriasta tunnettu henkilö liittyy läheisesti Vaemlan kartanoon. Säveltäjä, kuoronjohtaja ja musiikinopettaja Ado Velmet (Adolf Villmann 1910-1974) syntyi ja kasvoi täällä, mutta hänen syntymä- ja lapsuudenkotinsa ovat tuhoutuneet.

Lähes 70 asukkaan harvaan asuttu kylä sijaitsee Kärdlan meteoriittikraatterin reunalla. Paikka oli asuttu jo pari-kolme tuhatta vuotta sitten, mihin viittaavat alueelta satunnaisesti löytyneet veneenmuotoiset kivikirveet. Ensimmäinen kirjallinen maininta muodossa Twbbesälke on vuodelta 1564. Pian otettiin käyttöön nimi Tubaselja, ja vasta 1900-luvulta alkaen kylää on kutsuttu Tubalaksi.

Sijainti nopeasti kasvavan Kärdlan lähellä kasvatti kylän asukaslukua ja itsetuntoa. Ehkä jälkimmäistä lisäsi myös legenda paalusta, jonka uskotaan pitävän koko Hiidenmaata kiinni meren pohjassa. Joka tapauksessa tubalalaisia alettiin kutsua ehdoiksi hiidenmaalaisiksi (ehthiidlased). Kulkijoiden huomion kiinnittää maantien varrella sijaitseva Hiidenmaan kuudenneksi suurin siirtolohkare ja kaksi kaunista tuulimyllyä. Tiestä kauempana on hienosti entisöity Allikan eli Tubalan tuulimylly vuodelta 1886, ja lähempi Tõniksen tuulimylly on vuodelta 1903.

1960-luvulla kylässä toimi sähköpylväiden kyllästämö, ja vuonna 2013 sinne valmistui anagama-polttouuni paikallisten keramiikantekijöiden iloksi. Kylässä on jo vuosikymmeniä toiminut majoitusta tarjoava Katrin lomakylä, jonka lähettyvillä sinertävät Viron suurimmat laventelipellot.

Pühalepan kestikievarin rauniot ovat hieno esimerkki entisaikojen tavasta rakentaa kievari kirkkoa vastapäätä. Rakennuksesta on maininta jo vuodelta 1529, mutta todennäköisesti kievari on peräisin vieläkin varhaisemmalta ajalta. Kievari on rakennettu Ida-Hiidenmaan tärkeimpään tienristeykseen: eteläinen tie johti kirkon ja kartanon vierestä saaren eteläosaan, pohjoinen Vahtrepan satamaan, itäinen Valipen ja Sarven kyliin ja läntinen tie Suuresadamaan ja sen takaisiin kyliin. Ajan myötä risteys siirtyi lähemmäs kartanoa, ja nykyään se on puoli kilometriä kievarin raunioista itään ja tunnetaan Vahtrepan tienristeyksenä.

Kievarin mitat olivat varsin hulppeat: rakennuksen pituus oli 37,5 m, leveys 14,7 m ja kokonaispinta-ala 552 m². Pühalepan kartanon polton jälkeen 1500-luvun lopulla kievari toimi tilapäisesti Hiidenmaan voudin asuntona. 1600-luvun alussa kievarin tulot menivät kirkkoherralle. Suurimman osan olemassaolostaan ​​kievari kuului kuitenkin Suuremõisan kartanoon, jonka yhtenä tulonlähteenä oli viinanpoltto ja -vienti Venäjälle. Kukoistusaikoinaan kartano tuotti 22 tynnyriä votkaa viikossa. Kartanon kaikkiaan 12 kievarista on jäljellä vain Pühalepan kievarin rauniot.

Kievarin viimeinen suuri peruskorjaus tehtiin 1800-luvulla, pienempiä remontteja tehtiin vielä 1930-luvulla. Tuolloin kievariin laitettiin puulattia ja suuret ikkunat. Keittiö oli ison tuvan nurkassa, takana oli lisäksi kaksi kamaria. Kievari suljettiin 1930-luvun lopulla. Toisen maailmansodan aikana saksalaiset joukot käyttivät sitä sairaalana. Vanha kievarirakennus oli asuinkäytössä vuoteen 1956 asti, jonka jälkeen talo jäi tyhjilleen ja rapistui.

Ensimmäinen Suuremõisan joen ylittävä holvisilta rakennettiin 1800-luvun alussa. Suuremõisan joki on 16 km pitkä ja sen valuma-alue on 62,4 km². Suureksi sillaksi kutsuttua komeaa ja kartanokokonaisuuteen sopivaa rakennelmaa kannatteli kolme kalkkikiviholvia. Hieman pienempi samantyyppinen kolmiholvinen silta sijaitsi kilometrin päässä alajuoksulla. Vuonna 1931 Suuren sillan rappeutuva keskimmäinen holvi korvattiin 6,5-metrisellä teräsbetonianturalla, joka lepää graniittiperustan päällä. Kivisillan viereen rakennettiin 1973 uusi silta uutta maantietä palvelemaan.

Kalesten lahdessa sijaitseva Kalana on Hiidenmaan läntisin satama. Vanhaa Kalanan satamaa alettiin rakentaa jo Ruotsin kuninkaan Kustaa II Adolfin hallituskaudella 1611-1632. Tuolloinen satama oli ensisijaisesti tarkoitettu tukemaan meripelastusta. 1870-luvulla lähelle rakennettiin pelastusveneasema, johon sijoitettiin 1930-luvulla vapaaehtoisten pelastajien 10-paikkainen soutuvene. 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä Kalanan satamaa käytettiin lähinnä puun ja rakennusmateriaalien kuljettamiseen saarelta.

Toisen maailmansodan aikana satama vaurioitui, ja sotaa pakenevat käyttivät pelastusvenettä pakomatkalla Ruotsiin. Uuden jäättömän sataman tarve kasvoi kalateollisuuden kehittymisen myötä, ja vuonna 1960 Kalanaan valmistui 102 metriä pitkä puinen laituri. Muutaman vuoden kuluttua aloitettiin betonilaiturin rakentaminen. Kalana oli 1980-luvulle asti yksi Hiiu Kalur -kalastuskolhoosin tärkeimmistä kalan vastaanottopisteistä ja alusten talvisatamista.

Viron itsenäistyttyä uudelleen satama seisoi 1990-luvulla pitkään käyttämättömänä vaihtaen omistajaa useaan otteeseen. Vuonna 2011 paikallinen yrittäjä Endel Evert (OÜ Ewent) aloitti yksityisen sataman rakentamisen vanhan kalasataman viereen. Hiidenmaan kunta osti yksityisen satama-alueen vuoden 2020 lopussa ja nimesi sen Kalanan purjevenesatamaksi. Toukokuussa 2023 avatussa satamassa on 40 venepaikkaa vierasveneille, paikallisille purjehtijoille ja rannikon kalastajille. Samaan paikkaan on sijoitettu myös Hiidenmaan meripelastusseuran alus, joka jatkaa ammoisen Kalanan pelastusaseman perinnettä

Satama perustettiin vuoden 1924 jälkeen, kun Salinõmmen karjamoision maat olin jaettu maareformin jälkeen tiloiksi. Seuraavana vuonna perustettiin Salinõmmen kalastusosuuskunta. Maatilojen perustaminen ja kalastusvälineiden hankinta kulutti jo ennestään vähäisiä varoja, joten aluksi tehtiin vain rantautumispaikka. Ensimmäiset kunnollisemmat rakennelmat valmistuivat vuosina 1942-1943, jolloin rakennettiin laituri ja kalankäsittelytilat.

Vuosina 1942-1949 Salinõmmen kalastajat kuuluivat Etelä-Hiidenmaan kalastusosuuskuntaan. Kun osuuskunta lakkautettiin, sen omaisuus mukaan lukien Salinõmmen satama, siirrettiin uusille kalastuskolhooseille. Vuonna 1957 peruskorjattiin laituri ja rakennettiin kalankäsittelytila, jota laajennettiin vuonna 1972. Samana vuonna valmistui ensimmäinen kalakombinaatin tuotantoyksikkö, vuonna 1959 toinen sekä uusi kalan vastaanottolaituri.

14. maaliskuuta 1961 pienet kalastuskolhoosit yhdistettiin suureksi Hiiu Kalur -kolhoosiksi, ja Salinõmmen satama siirtyi kolhoosin alaisuudessa toimivan Salinõmmen kalastusprikaatin haltuun (vuodesta 1971 Väina-prikaati). Vuonna 1968 rakennettiin jääkellari, vuonna 1969 laajennettiin ja syvennettiin satama-aluetta ja rakennettiin uusi puinen laituri.

Kalasataman viereen rakennettiin 1974 virkistyssatama, jossa on 30 metriä pitkä puinen laituri ja erillinen satamarakennus. Vuonna 1983 kalasatamaan rakennettiin vaja rysille ja merroille. Vuosina 1986-1987 pystytettiin terästorni, jonka radioviestintälaitteet mahdollistivat kommunikoinnin merellä olevien kalastajien kanssa. Vuonna 1989 rakennettiin betonilaituri. Salinõmmeen perustettiin 1993 Väinan kalaosuuskunta, joka osti suurimman osan Salinõmmen satamasta.

Satamaa ruopattiin 2006 ja samalla sinnerakennettiin uusi betoniluiska. Salinõmmen sataman keskisyvyys on 1,0-1,5 metriä.

Käinan kirkko rakennutti Seljan kylään pienen kartanomaisen talon, johon sijoitettiin kirkkoherrojen leskiä ja muita pappisperheiden vanhuksia tai hoitoa tarvitsevia jäseniä. Paikka tunnettiin kansan keskuudessa Seljan kartanona ja leskien talona, ja se on merkitty karttaan jo 1700-luvulla. 1900-luvun alussa talo jäi tyhjilleen, kunnes sinne asettui perheineen ja palvelijoineen  Käinan ensimmäinen lääkäri Arthur Norman, joka oli aloittanut työnsä Aadman kartanossa vuonna 1895. Pian rakennuksen pohjoispäähän rakennettiin uudet lääkärin vastaanottotilat.

Arthur Normanin lähdön jälkeen 1937 Seljan kartanossa ehti ennen II maailmasotaa työskennellä vielä kaksi lääkäriä. 1940-luvun lopulla vastaanotto muutettiin kymmenen vuodepaikan maaseutusairaalaksi, jossa oli myös synnytysosasto. Kymmenen vuotta myöhemmin lääkäri Endel Türi aloitti mutahoidot, joita Normankin oli käyttänyt jo puoli vuosisataa aiemmin. Mutahoitoja jatkettiin aina vuoteen 1962 asti. Seljan sairaala suljettiin 17.7.1985, jolloin Käinaan valmistui uusi moderni poliklinikka. Entinen leskien talo purettiin 1989-90, ja sen aikoinaan ihaillusta puutarhasta muistuttavat enää keväisin kukkivat lumipisarat ja villiintyneet tulppaanit.

Kõpu (ent. Dagerort) on saanut nimensä Hiidenmaan länsiosassa sijaitsevasta 21 kilometriä pitkästä niemestä. Nimen on tehnyt tunnetuksi ennen kaikkea Viron vanhin majakka, joka rakennettiin Hiidenmaan korkeimmalle mäelle 1500-luvun alussa. Ensimmäiset kirjalliset tiedot samannimisestä kylästä ovat peräisin vuodelta 1565, mutta ​​ihmisasutuksesta on jälkiä jo tuhansien vuosien takaa. Kivikautisia asuinpaikkoja on löydetty 15, joista suurin osa on Kõpun kylän alueella. Niistä on löydetty muun muassa röykkiöhautoja ja tulisijoja, luisia nuolenpäitä, muinaispeltojen jäänteitä ja raudanvalmistuspaikkoja.

Yksi syy Kõpun kylän syntyyn lon ilmeisesti ollut tarve rakentaa asuntoja majakanvartijoille ja virkailijoille. Myös lähellä sijaitseva, 1600-luvulla rakennettu ja sittemmin hävinnyt pieni Kõpun kartano on liitetty majakan tarkastajiin. Vuoteen 1917 mennessä kylässä oli jo 32 maatilaa. Vuonna 1959 asukkaita oli 130, vuonna 2019 enää 43.

Vuonna 1873 Kõpuun rakennettiin ensimmäinen koulu, jolla on ehtinyt olla monia eri nimiä. Kylätien varrella kiinnittää huomiota Hiidenmaalla melko harvinainen kyläkaivo.

Käinan hautausmaa on perustettu vuoden 1772 jälkeen, kun hautaaminen kirkkoihin ja kirkkomaalle kiellettiin Katariina II:n hallituskaudella. Aiemmin kalmistona toimineelle Käinan kirkkomaalle ei saanut enää haudata, ja uusi hautausmaa perustettiin kilometrin päähän kirkosta. Ensimmäinen vainaja haudattiin sinne luultavasti 1850-luvun alussa, mutta vanhin säilynyt hautamuistomerkki on kiviristi vuodelta 1855.

Ensimmäiset lukkarit astuivat virkaan Käinan kihlakunnassa jo 1600-luvulla. Lukkarin virka-asunto muistutti aluksi tavallista maalaistaloa aittoineen, navetoineen ja heinälatoineen. Mantereelta töihin kutsutulle lukkarille rakennettiin kuitenkin jo 1830-luvulla uusi kylätyylinen asuintalo. Pihan keskellä oleva kivikellari on peräisin samalta tai jopa varhaisemmalta ajalta. 1930-luvulta lähtien kirkkoon ei enää palkattu lukkareita, ja rakennusta käytettiin tavallisena asuntona.

Vuonna 1948 perustetun Käina Säde -kolhoosin johto päätti muuttaa lukkarin talon pihalla sijainneen vanhan riihiasumuksen sikalaksi ja kanalaksi. 1950-luvulla kaikki rakennukset aiottiin purkaa, mutta suunnitelma ei toteutunut. Vuonna 1959 talon seinään kiinnitettiin kyltti, jossa rakennuksen kerrottiin olevan Viron kuuluisimpiin kuuluvan säveltäjän Rudolf Tobiaksen syntymäpaikka. Vuonna 1973 sinne avattiin säveltäjän elämää ja työtä esittelevä museo.

Museoväen Rootsikülasta pihaan tuoma puinen aitta muistuttaa lukkarin talon aikaisempaa aittaa, joka oli tuhoutunut ajan myötä, samoin kuin riihiasumuskin. Pihalla on myös Olen kylästä vuonna 2003 tuotu tuulimylly.

Vanhin kirjallinen tieto Õngun kylästä (myös Öinigu, Ennige jne.) on vuodelta 1583. Kylän läpi virtaa samanniminen puro, joka laskee tekolammen kautta Mardihansun lahteen. Siellä toimi vesimylly jo 1500-luvulla. Vuonna 1990 samalle paikalle perustettiin kalanviljelylaitos ja tekolampi kunnostettiin. Mylly tarjosi palvelujaan kylässä vielä 1900-luvun puolivälissä, joskaan se ei enää toiminut vesivoimalla. Tällä hetkellä kylän vetonaula on yksi saaren pienimmistä tuulimyllyistä.

Ajan myötä Õngusta kehittyi tyypillinen Hiidenmaan rantakylä, jossa syntyi kuuluisia merenkulkijoita ja laivanrakentajia. Vuosina 1937-1939 Õngun kylässä rakennettiin 35 metriä pitkä kolmimastoinen moottoripurjelaiva Alar. Se on Virossa valmistetuista ja säilyneistä puulaivoista suurin.

Nykyään kulkijoiden huomion kiinnittää mäntymetsään istutettu runsaslajikkeinen alppiruusutarha (yksityisalueella), jossa kasvaa muitakin harvinaisia ​​kasveja.

1900-luvun alussa valmistuneen suuren puutalon rakennutti Nigolas Mähle, yksi Kärdlan silloisista kauppiaista. Vaikka taloa on aikojen saatossa muuteltu, sen pohjapiirros heijastelee 1900-luvun alun varakkaan provinssikauppiaan toiveita: talon oli oltava käytännöllinen, viihtyisä ja ilmennettävä aikakauden mukaan myös omistajan varallisuutta. Mählen menestys johtui hyvistä suhteista Kärdlan tehtaanjohtoon, joka kauppalanhallituksen kautta kontrolloi kauppojen määrää Kärdlassa. Kun Mählen tavaraa moitittiin kalliiksi, hän vastasi nurinaan ottavansa hyvin vähän voittoa: ainoastaan yhden kopeekan yhdestä kopeekasta. Koska kaupankäynti oli kauppalan päätettävissä, kilpailua ei ollut ja varallisuuden kasvu oli taattu. Mählen perhe oli Hiidenmaalla ensimmäinen, joka pystyi lähettämään poikansa yliopistoon.

Alussa rakennuksen toisessa päässä toimi kauppa. Vuonna 1909 Kärdlan osuuskauppa perusti Mählen kauppaan leipomoliikkeen ja pienen leipätehtaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen rakennus myytiin Kärdlan kauppalalle, ja se toimi pitkään oikeustalona. Talossa on vuodesta 1996 toiminut kulttuuria ja nuorisotyötä edistävä Ave Vita -yhdistys. Mählen talo suojeltiin 2010.

Kassarin kartanon, joka tunnetaan myös nimellä Saaremõis, rakensi tälle paikalle 1730-luvulla Viron korkeimman oikeuden arkistonhoitaja David Johan Gaertner. Kartanon uudeksi omistajaksi tuli 1758 Stackelbergin perhe. Kyseinen baltiansaksalainen suku hallitsi Kassaria 1900-luvun alkuun asti. Vanhasta kartanosta on jäljellä kivestä rakennettu tilanhoitajan talo. Siellä on myöhemmin toiminut koulu, kirjasto ja postikonttori, jonka sulkemisen jälkeen taloksi asettui Hiidenmaan museo.

Kartanosta kertovat myös kivinen tallirakennus, puutarhurin talo, aitta ja iso hollantilainen mylly. Siellä täällä näkyy myös kartanoa aikoinaan ympäröineen kivimuurin jäänteitä ja rakennusten perustuksia.

Vahtrepan kylä on tyypillinen itäisen Hiidenmaan rannikkokylä. Alueelle ovat ominaisia köyhät moreenitasangot sekä alvarit eli ohuen, somerikkoisen multakerroksen peittämät kalkkikivipohjaiset niityt ja rantavallit. Kasvillisuutta luonnehtivat katajikot, avoimet niityt ja pienet metsiköt. Kylän pohjoisosassa sijaitsee Hiidenmaan merkittävin kalkkikivimuodostelma, Kallasten rantatörmä, jonka viereen on perustettu Kallasten maisemansuojelualue.

Kylä on mainittu jo vuonna 1564 nimellä Wachterpä by. Ruotsinkielisen nimen voisi kääntää vartijakyläksi. Luultavasti keskiajalla täältä käsin valvottiin Harinkurkun salmea. Vahtrepa oli 1800-luvun puoliväliin asti tärkeä satamakylä, josta oli Hiidenmaalla lyhin yhteys niin Haapsaluun kuin Vormsin saarelle. Vahtrepan sataman merkitys väheni 1800-luvun lopussa, kun satama mataloitui maannousun takia. Uusi satama rakennettiin naapurikylään Heltermaalle. 1900-luvun alussa kylässä oli 16 toimivaa maatilaa, 14 torpparia, 3 laivaa ja 9 tuulimyllyä.

Kallasten törmän ympäristössä kasvaa harvinaisia ​​kasveja, kuten kalkki-imarre, kivikesäkrassi, seinäraunioinen, kivikkomaruna, loikko, karvakuisma ja tummaneidonvaippa. Törmään liittyy monia pakanuuden ajasta, kirkon rakentamista ja kylän elämästä kertovia legendoja.

Kylä on saanut nimensä alueen ensimmäisten asukkaiden sukunimestä Halte (myöhemmin Halt ja Haltti). Nimi voi tulla ruotsin ontumista tarkoittavasta sanasta (halt) tai sen taustalla voi olla saksan kielen laivojen lastauspaikkaa tarkoittanut Haltestelle. Haldi tuli laajemmin tunnetuksi laivanrakennuksesta 1800-luvun lopulla, kun Peeter Koolmeisterin ensimmäinen alus Liide valmistui. Myöhemmin Koolmeisterit rakensivat samalla rannalla yli kymmenen puulaivaa.

Haldin satama rakennettiin vasta 1950-luvun alussa, jolloin siitä muodostui joksikin aikaa Hiidenmaan tärkeimpiä kevätsilakan vastaanotto- ja käsittelypaikkoja. Vuosina 1961-1992 satamasta lähti merelle enimmäkseen vain Hiiu Kalur -kalastuskolhoosin arvostettu rannikkokalastusprikaati. Sen jälkeen satamassa operoi osakeyhtiö Haldi, joka lopetti toimintansa vuonna 2000 kalansaaliiden vähyyden vuoksi.

Kylässä on 13 taloa, mutta vakituisia asukkaita vain noin 20.

Pronssikello – laiva- tai sanomakello – joka alkaa soida hyvin kovassa myrskyssä. Ristin muotoinen heiluri tuo myrskyssä heiluessaan aivan kuin viestin mereltä – jonkinlainen kellotorni, vaikkakin symbolinen. Monumentin viisto asento vaikuttaa visuaalisesti ja emotionaalisesti. Sen tulisi myös muistuttaa uponneen laivan viimeisistä hetkistä. Pronssikelloon on lisätty herkkiä yksityiskohtia: neljän lapsen kasvot jokaiseen pääilmansuuntaan.

Kassarin kansantalo sijaitsee Esikülassa Kassarin saarella. Tällä historiallisella talolla on ollut yhteiskunnallisena rakennuksena pitkä historia, joka ulottuu 1700-luvun loppuun. Se on ollut niin kapakka, koulu, kunnantalo, seurantalo kuin kolhoosin kerhokin.

Nykyisin Kassarin kansantalo on kyläkeskus, jossa järjestetään näytelmiä ja tapahtumia. Sieltä saa tietoa paikallisesta toiminnasta ja pihalla on telttailumahdollisuus. Siellä toimii kirjasto, jossa on erillinen hylly lähistöllä kesää viettäneen tunnetun virolaisen kirjailijan Aino Kallaksen teoksille.

Kärdlan sataman rakennuksiin kuuluneista aitoista on säilynyt vuonna 1849 rakennettu villavarasto, jonne Kärdlan verkatehdas (toimi vuosina 1830-1941) varastoi Australiasta ja Uudesta-Seelannista tulleet suuret villakerät. Rakennus on hiekkakivinen ja kalkkirapattu.
Toinen satamavarasto on kaksikerroksinen, samoin hiekkakivestä ja kalkkirapattu, ja siellä sijaitsi satamatoimisto. Rakennus rakennettiin vuonna 1849 ja satama-aittana käytetylle varastolle on kansan suussa annettu nimi Viinavarasto.
Aittoihin voi tutustua vain ulkopäin.

Suursatama on mainittu historiankirjoissa ensimmäistä kertaa vuonna 1593 Säären satamana (Serle Ham). Hollantilainen Erasmus Jacobson perusti Suursatamaan suurehkon laivanrakennusyhtiön noin vuonna 1680. Lähistöllä oli kalkkiuuneja, joiden tuotantoa vietiin useisiin Itämeren satamiin. Vuonna 1848 täällä rakennettiin 358 bruttotonnin parkkilaiva Hioma. Tämä purjelaiva oli 1800-luvun puolivälissä Viron suurin laiva. Hioma purjehti ensimmäisenä virolaisena laivana päiväntasaajan yli ja Kap Hornin ympäri Tyynelle valtamerelle. Suuri aittarakennus on suojelun alainen arkkitehtoninen kohde.

Kärdlan läpi virtaa 3 suurempaa puroa: Nuutrin joki, Liivaoja ja Kammioja, joihin lisääntyy runsas määrä ojia ja pikkupuroja. Näiden vesien yli vievät rummut. Rummun nimi on lainattu rantaruotsin kielestä (trumma) ja sitä on käytetty kaikkialla Hiidenmaalla tarkoittaen siltaa, joka on ylitettävissä vaunuilla. Nykyään rumpu on säilynyt sillan nimenä vain Kärdlassa ja kaikki rummut tunnetaan niiden nimillä.

Kärdlan palokunnan perusti verkatehtaalle sen johtajisto 1800-luvun keskivaiheilla. Paloaseman rakentaminen aloitettiin vuonna 1928. 1930-luvun alun huono taloudellinen tila viivytti rakentamista suhteellisen kauan ja paloasema valmistui kokonaisuudessaan (lautavuoraus ja maalaus) vuonna 1937. Valmistunut puurakennus koostui 3 huoneesta ja letkujen kuivaustornista. Nyt rakennukseen on lisääntynyt ullakkokerros.
Paloasemalla toimii 2000-luvun alusta matkailukeskus.

Kärdlan voimalaitoksen rakennus aloitettiin vuonna 1954. Kyseessä on operatiivinen dieselvoimalaitos, jossa on olemassa koko tarpeellinen laitteisto.
Voimalan savupiippu on rakennettu vuosina 1953-1954 erityisistä savupiipputiilistä. Savupiipun korkeus on 40 metriä.
Kärdlan voimala suljettiin vuonna 1977, sen 8 dieselmoottoria säilytettiin ja Hiidenmaa yhdistettiin Saarenmaalta merenpohjaa myöten tuodun kaapelin avulla Viron yhtenäiseen sähköjärjestelmään.
Kauniin Nuutrin joen rannalla oleva voimalakompleksi muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden, jota voivat ulkoapäin ihailla kaikki kiinnostuneet.

Paroni Ungern-Sternberg perusti Kärdlaan verkatehtaan vuonna 1830.
Nykyinen tehdasaukio muodosti tehdaskompleksin sydämen. Neljäkerroksinen verkatehdas sijaitsi tehdaspihan eteläreunassa Nuutrin joen rannalla. Tehdaspihan länsireunan sulki tehtaan johtajan talo – nykyinen Pikk Maja (Pitkä Talo), jossa on Hiidenmaan museo.
Aukion pohjoisreunalle pystytettiin tähän päivään asti säilyneet 4 yksikerroksista puutaloa eli virkamiesten taloa tehtaan korkeimmille virkamiehille, taloilla oli myös suuret puutarhat.
Aukion itäreunassa sijaitsi 1970-luvun loppuun pilaritalo eli Suvemõis (Kesäkartano). Verkatehtaan alkuvuosina se toimi tehtaan johtajan talona.

Ennen vanhaan Tubalan kylässä oli paalu, joka piti Hiidenmaata kiinni merenpohjassa.

Paalu, joka lyötiin maahan 28.7.2003, kantaa vanhaa ajatusta, mutta on tarkoitettu myös tukemaan koko Hiidenmaan kulttuuria – vähintään yhtä kauan kuin Hiidenmaata on valaissut Kõpun majakka. Kõpun majakkasäätiö perustettiin 24.7.1999 tukemaan Hiidenmaan kulttuurielämää. Säätiön neuvosto päätti, että kaikki säätiötä tukevat lahjoittajat saavat sepän naulan, johon on lyöty lahjoittajan nimi.

Perinteisesti uusien lahjoittajien naulat lyödään juhlavasti Tubalan paaluun vuosittain 28.7.

Ristimägi on maantien varrella sijaitseva alue, jossa on ristejä. Sen synty liittyy Reigissä olleiden ruotsalaisten karkotukseen vuoden 1781 elokuussa. Katariina Suuri allekirjoitti määräyksen, joka antoi ruotsalaisille luvan muuttaa Etelä-Ukrainaan. 20. elokuuta 1781 maastamuuttajat kokoontuivat Ristimäelle, jossa pidettiin viimeinen jumalanpalvelus. Näin jätettiin hyvästit paikalle, joka oli ollut ruotsalaisten koti vähintään 400–500 vuotta. Alkuaan Ristimägi oli ollut paikka, johon saarelta lähtevät ihmiset kävivät tekemässä ristejä. Nykyisin asia on päinvastoin, ja ristejä tekevät ensi kertaa saarella kävijät.

Kärdlan rakennuksista vanhin säilynyt talo. Nykyinen rakennus on valmistunut vuonna 1851, ja se on kunnostettu samalla tontilla sijainneesta vanhemmasta, vähintään jo vuodelta 1806 peräisin olevasta olkikattoisesta savupirtistä. Talon rakentaja oli syntyperäinen kärdlanruotsalainen Pisa Mats.

Kärdla oli vanha hiidenmaanruotsalaisten kylä, jota koskevat vanhimmat säilyneet tiedot ovat peräisin maaliskuun 22. päivältä 1470, jolloin ritarikunnan mestari Johann Wolthus von Herse vahvisti paikallisten ruotsalaisten vapaudet. Vuonna 1810 silloinen maanomistaja Konstantin von Ungern-Sternberg hajotti kärdlanruotsalaisten tilat ja perusti niiden tilalle karjakartanon.

Pisojen talo (Pisade maja) on esimerkki vanhasta Kärdlan hiidenmaanruotsalaisten rakennustyypistä, joka noudatti skandinaavisen puuarkkitehtuurin perinteitä. Rakennus kuuluu edelleen saman suvun jälkeläisille.

Talon sisätilat on uusittu. Toisen maailmansodan jälkeen tehtiin perusteellinen peruskorjaus, jonka yhteydessä ikkuna-aukkoja laajennettiin ja rakennettiin lisää. Talo kunnostettiin vuonna 1993. Rakennus on ollut vuodesta 1999 valtion suojeluksessa rakennusmuistomerkkinä.

Kassarin kappeli on romanttisen näköinen rakennus, ainoa toimiva ruokokattoinen kivikirkko Virossa. Luultavasti se on peräisin 1700-luvulta, sillä kappelin sisäseinässä oleva vuosiluku 1801 liitetään suurempaan remonttiin. Hautausmaalle on haudattu kulttuurihistoriassa tunnettuja henkilöitä – runoilijoiden M. Underi ja D. Vaarandi esivanhemmat; näyttelijä ja kesähiidenmaalainen Olev Eskola; V. Panso kirjastaan Koominen ihminen tutuksi tullut Lepa Anna. Sekä taiteen, kirjallisuuden että kansantarinoiden kautta tiedetään Villem Tammen nimi, jota J. Köler käytti Kristuksen mallina, maalatessaan Kaarlin kirkolle työn Tulkaa kaikki luokseni.

Klassinen puurakenteinen pukkimylly. Luonnonkivistä pinottu sidosaineeton kivijalka. Lautakattoisen tuulimyllyn runkoa peittää pystylaudoitus. Tuulimylly on rakennettu 1800-luvun jälkipuoliskolla. Harjun kylässä on säilynyt kaksi pukkimyllyä (Nõmme ja Rätsepa).

Hollantilaistyyppinen kartiomainen Partsin hiekkakivinen tuulimylly on rakennettu 1800-luvun keskivaiheilla. Tuulimyllyn pää oli ylösalaisin olevan veneen muotoinen.
Myllyssä ovat säilyneet myllykone, myllynkivet ja osittain laitteistot.
Mylly on kunnostettu ja tilat mukautettu seuratoimintaan, mutta kaikki kiinnostuneet voivat ihailla vanhaa myllyä ulkoa.

Tahkunan niemimaalle perustettiin ortodoksinen sivuseurakunta jo vuonna 1885, sillä Puskin pitäjänkirkko sijaitsi liian kaukana paikallisille seurakuntalaisille. Omaa sivukirkkoa eli kappelia alettiin rakentaa hautausmaan avaamisen jälkeen vasta vuonna 1925. Profeetta Elialle omistettu pyhäkkö koottiin entisen Puskin osuuskunnan kaupan hirsistä ja vihittiin käyttöön vielä samana vuonna. Rakennusmestari oli Peeter Holm. Myöhemmin lisättiin yksinkertainen kellotorni, jonka huipulle kiinnitettiin metsänvartija Peeter Leigerin männystä valmistama ortodoksinen risti.

Välillä tyhjillään seisseen kappelin kunnostivat vuonna 2008 Juhan Kilumets ja OÜ Rändmeister. Olkikaton rakensi kattomestari Siim Sooster työmiehineen. Kesällä 2011 kappeli sai uuden sisustuksen ja ikonostaasin. Alttaripöydän sisälle asetettiin pyhimysten jäännökset. Samana vuonna profeetta Elian päivänä, 20. heinäkuuta, Viron apostolisen ortodoksisen kirkon metropoliitta Stefanus Malvaste vihki kappelin taas kirkoksi. Myös kappelin kellotorni sai virkistyskuurin ja kaksi uutta kelloa, jotka vihittiin käyttöön marraskuussa 2012. Koska Puskin Kristuksen syntymän kirkkoa kunnostetaan parhaillaan, Hiidenmaan ortodoksinen seurakunta palvelee tälläkin hetkellä Malvasten kappelissa.

Putkaste tunnettiin aiemmin Saulepan kartanona, josta on ensimaininta jo vuodelta 1532. Pitkän historiansa aikana kartanolla on ollut useita eri ​​vuokralaisia ​​ja omistajia, joista merkittävimpiä ovat De la Gardien, Stenbockin, Ungern-Sternbergin ja Stackelbergin aatelissuvut. 1900-luvun alussa tapahtuneen maareformin jälkeen Putkaste muuttui joksikin aikaa valtion omistamaksi kartanoksi, joka vuokrattiin vuonna 1924 Viron siemenviljaosuuskunnalle. Vuosina 1934–1938 kartanossa toimi yksivuotinen maamieskoulu.

Vuonna 1940 kartanokeskukseen sijoitettiin varuskunnan väkeä ja lentokentän rakentajia. Osa tuolloisista kasarmeista on edelleen olemassa. Vuonna 1944 kartanon entisille tiluksille perustettiin Hiidenmaan ainoa valtiontila, Putkasten sovhoosi. Vuoteen 1960 mennessä saatiin kunnostettua sodan aikana palanut ja raunioitunut 1800-luvun alun päärakennus, jonne muutti sovhoosin konttori.

Viron itsenäistymisen (1991) jälkeen suuret maatalousyksiköt lopettivat vähitellen toimintansa ja kartanoiden rakennukset jäivät jälleen tyhjilleen. Nyt suurin osa niistä on yksityisomistuksessa.

Emmasten kartanon perusti Jakob Pontus Stenbock (1774-1824) vuonna 1779 Emmasten kylän paikalle asukkaiden pakkosiirron jälkeen. Aluksi se toimi Suuremõisan kartanon karjamoisiona, mutta muutamaa vuotta myöhemmin siitä tuli itsenäinen kartano.

Emmasten kartano sivukartanoineen muodosti vain rippeet De la Gardien aiemmista tiluksista. Se oli ainoa maaomaisuus Hiidenmaalla, joka ei kuulunut Ungern-Sternbergin suvun omistukseen. Kartano oli De la Gardien suvun hallussa vuoteen 1899 saakka, jolloin sen osti paroni Alexander Thomas Eduard Nikolai von Hoyningen-Huene. Paronia syytettiin vakoilusta Saksan hyväksi I maailmansodan aikana, ja hänet karkotettiin Siperiaan.

Viron itsenäistymisen jälkeen kartanoiden maat kansallistettiin vuoden 1919 maareformissa. Emmasten kylä muodostui kartanon paikalle uudelleen vuosina 1922-1924. Emmasten koulu on toiminut kartanon päärakennuksessa vuodesta 1920 lähtien. Alun perin yksikerroksinen kartano muuttui liian ahtaaksi alueen muiden koulujen sulkemisen vuoksi, ja rakennukseen rakennettiin toinen kerros vuonna 1960. Vuonna 1997 lisätyssä siivessä on 200-paikkainen auditorio.

Emmasten koulussa ovat opiskelleet kirjailija Herman Sergo ja taiteilija Paul Reeveer.

Emmaste, vanhimmassa kirjoitusasussaan Emeste, mainittiin maatilan nimenä jo vuonna 1564. Kylän nimi juontuu luultavasti miehennimestä Emme tai Emmo, vaikka paikalliset pitävät nimen syynä naisten ylivoimaa miesten ollessa merellä (äiti on viroksi ema, lasten kielessä usein emme). Myös Suuremõisan kartanosta irtautunutta, 1700-luvulla perustettua kartanoa alettiin kutsua Emmasteksi. Päärakennuksessa toimii nykyään koulu.

Pääteiden risteyksessä sijaitsevaa keskustaajamaa kutsuttiin aiemmin Nõmmekülaksi (perustettiin vuonna 1811). Siellä sijaitsi samanniminen kievari sekä koulutalo, 1900-luvun alussa myös seuraintalo ja posti. Kivikirkko rakennettiin vuonna 1867 Nõmmen mäntymetsään, hautausmaa kylän toiselle puolelle.

Kartanoalueesta muodostui vuonna 1920 Emmasten asuinalue, josta kehittyi myöhemmin Emmasten kyläkeskus yhdessä Viiternan ja Nõmmekülan kanssa. Vuonna 1925 kermankuorinta-asema aloitti toimintansa kartanon entisessä viinanpolttimossa. Kymmenen vuotta myöhemmin Piikin perhe avasi taajamaan pienen majatalon ja olutpuodin. Asukkaita palvelivat lisäksi osuuskaupan myymälä ja lääkäri, myöhemmin myös kirjasto, päiväkoti ja useat yritykset.

Postin talosta on sittemmin tullut Hiidenmaan kunnan sivutoimitila, entisestä majatalosta Hiidenmaan osuuskaupan myymälä ja yksityisomistuksessa oleva ruokapaikka. Vanha osuuskauppa on sekin yksityisessä omistuksessa, kievari hävinnyt, vanhaan pappilaan on rakennettu lääkäriasema,  lisäksi lähistölle on avattu paikallinen nuorisotalo ja Emmasten eläkeläisten päiväkeskus.

Emmasten kivikirkkoa alettiin rakentaa vuonna 1866, koska Emmasten kartanon lähellä oleva Sõrun puukappeli oli liian huonokuntoinen. Kartanonrouva kreivitär Katriina von Brevern de la Gardie lahjoitti kihlakunnalle maata uutta kirkkoa varten.

Emmasten kirkossa on ainutlaatuinen ylösnousemusta kuvaava alttaritaulu, jonka on maalannut Tõnis Grenzstein vuonna 1900. Emmasten pappilan rakennukset on rakennettu 1800-luvulla. Päärakennuksesta tuli kulttuurihistoriallinen suojelukohde vuonna 1999. Nykyään päärakennuksessa toimii Emmasten poliklinikka, jossa on yleislääkärin ja hammaslääkärin vastaanotto.

Hiidenmaan neljästä alkuperäisestä kihlakunnasta Emmaste syntyi viimeisenä, kun se erotettiin Käinasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Emmasten kirkon valmistumiseen saakka 1867 vainajat haudattiin Sõrun hautausmaalle, joka ei ole enää käytössä.

Emmasten hautausmaa rakennettiin uuden tavan mukaan kauemmaksi kirkosta. Vanhimmat haudat sijaitsevat kalmiston keskellä. Merimiesten ja laivanvarustajien hautoja on paljon, mikä kertoo väestön läheisestä siteestä mereen ja merenkulkuun. Emmasten kunnassa oli 1930-luvulla eniten merimiehiä koko Virossa.

Emmasten seudulta ovat kotoisin monet Viron kulttuurihistoriaan ikuistetut henkilöt. Hautausmaalla lepäävät säkkipillin taitajat Toripilli-Juss (Juhan Maaker) ja hänen veljenpoikansa Torupilli-Sass (Aleksander Maaker) sekä kirjailija Ain Kalmuksen (Evald Männi) vanhemmat Maarja ja Priidu Mänd. Kalmistolle on haudattu myös tunnettuja opettajia ja kirkonmiehiä.

Emmasten hautausmaalla hautojen suunta on poikkeuksellisesti koillisesta lounaaseen, vaikka yleensä vainajat haudataan itä-länsisuunnassa.

Tilgan kylä on mainittu ensimmäisen kerran vuonna 1576. Nimen uskotaan juontuvan pilkkanimestä Tilknina (tippanenä) tai germaanisesta miehen nimestä Tyliken. Kylä on tyhjentynyt useaan otteeseen lähes täysin, kunnes sinne on tullut jälleen lisää asukkaita. Esimerkiksi Orjakun asukkaat siirrettiin osittain Tilgaan, kun kylän maat liitettiin kartanoon 1830-luvulla. Neuvostoaikana Tilga yhdistettiin hetkeksi Prassin kylään.

Tilgan männikkö suojeltiin vuonna 1998 siellä kasvavien rauhoitettujen kasvilajien ja kauniin metsämaiseman säilyttämiseksi. Tunnetuimpia kyläläisiä on Evald Mänd (1908-2001), kirjailijanimeltään Ain Kalmus. Vuonna 1942 julkaistu romaani Soolased tuuled ja ulkomailla vuonna 1972 ilmestynyt Kadunud saar tekivät Hiidenmaata ja kirjailijan syntymäpaikan oloja tunnetuksi. Tilgassa ovat syntyneet historioitsija ja arkistonhoitaja Jakob Koit (1906-1988) sekä luonnontieteilijä ja valokuvaaja Tiit Leito (1949). Tilgassa on asunut jonkin aikaa myös kuulu luonnontieteilijä Fred Jüssi. Viron presidentti Konstantin Päts vieraili Tilgassa Joosep ja Maria Piilin perheessä käydessään saarella vuonna 1938. Myös presidentti Lennart Meri vieraili 1993 saman tilan mailla ensimmäisellä virallisella Hiidenmaan-vierailullaan.

Tärkman kylällä on ollut tärkeä rooli Hiidenmaan ja Saarenmaan välisen yhteyden ylläpitämisessä. Tältä rannalta on menty veneellä naapurisaarelle jauhamaan viljaa, poimimaan marjoja ja moniin muihin puuhiin, kalastamisesta puhumattakaan. Talvisin saarten väliselle jäätielle pääsee aivan Tärkman kylän vierestä. Rannalle rakennettiin 1900-luvun alussa meripelastusasema, jossa oli jäävene talvipelastustoimintaa varten. Virossa oli tuolloin vain neljä samanlaista asemaa.

Loivalla rannalla silmä tapaa useita kohoumia ja kuoppia, jotka viittaavat parin vuosisadan takaisiin elinkeinoihin: suolankeittoon ja tiilenpolttoon. Tärkman suolaelämä – kuten paikalliset tuotantopaikkaa nimittivät – aloitti toimintansa vuonna 1809. Suolan saamiseksi merivettä haihdutettiin suuressa kattilassa keittämällä 48-56 tuntia, kunnes saatiin 450 kg märkää suolaa. Suolatonnin tuottamiseen tarvittiin 200 rekeä puuta. Saksalainen suolankeittäjä Adam Huth johti työtä. Toiminta jatkui vain vuoteen 1812 asti, jolloin suolan maailmanhinnat laskivat. Varsin lyhyessä ajassa Emmastesta kuitenkin arvellaan viedyn noin 27 tonnia suolaa.

1900-luvulle tultaessa Tärkmassa toimi ainakin kaksi tiilimiilua, joissa oli lähes 20 uunia. Tiiltä vietiin rakennuksille Tallinnaan, Haapsaluun ja Suomeen.

Nykyistä rantaelämää pitää vilkkaana vuonna 2015 valmistunut purjevenesatama siellä touhuavine ihmisineen.

Neuvostoliiton rajavartiotorni rakennettiin 1970-luvulla paikalle, jossa sitä ennen sijaitsi puinen näkötorni. Tornin juurella on valonheitin- ja vartiorakennus ja siitä sata metriä kaakkoon ja 200 metriä luoteeseen II maailmansodan aikaiset tuliasemat. Neuvostoliiton kaapattua Virossa 21.6. 1940 vallan sisäasioiden kansankomissaariaatti antoi välittömästi käskyn lähettää Hiidenmaalle noin 2500 miestä. 20.10. 1941 saari joutui Saksan joukkojen käsiin. Neuvostoarmeija palasi 3.10. 1944, ja rajavartiosto saapui saarille saman vuoden joulukuussa.

Neuvostoaikana tornissa oli jatkuva ympärivuorokautinen vartio. Säären asema kuului Kurin rajavartioaseman alaisuuteen, joka valvoi myös Suuresadamaa. Viron itsenäisyyden palauttamisen jälkeen 20. elokuuta 1991 Neuvostoliiton joukot alkoivat poistua maasta. Viimeinen Neuvostoliiton rajavartioyksikkö lähti Hiidenmaalta syyskuussa 1992.

Toisen maailmansodan alla tykistöasemaa ei enää rakennettu samaan paikkaan kuin I maailmansodassa, vaan sitä siirrettiin muutamalla kilometrillä. Patteria nro 44, jossa oli neljä 130 mm tykkiä (kuten Tahkunan patterissa nro 26), ei saatu ennen sotaa täysin valmiiksi. Metsästä on kuitenkin mahdollista löytää 14 eri rakennelmaa ja rauniota. Ammusten kantama oli 25,4 km. Vetäytyvät neuvostojoukot räjäyttivät yhden tuliaseman ja suojahuoneen vuonna 1941. Sodan jälkeen he yrittivät rakentaa aseman uudelleen. Tohvrin patteri poistettiin käytöstä vuonna 1955.

Tohvrin vanhainkotiin johtavan tien varrella sijaitsi I maailmansodan aikana tykkipatteri nro 34, joka oli osa Pietari Suuren merilinnoitukseen kuuluvaa Muhunsalmen asemaa. Neljä 120 mm tykkiä (kantama 13 km) oli sijoitettu teräsbetoniperustalle, myös vallitusten betonikate oli ehditty valaa. Valitettavasti osa muistomerkistä on vaurioitunut myöhemmän rakentamisen takia.

Arkkitehtien I. Dmitrijevskin ja P. Knüpfferin suunnittelema rakennus valmistui vuonna 1891. Vuonna 1885 pappilaan sijoitettiin Riian Pietari-Paavalin veljeskunnan perustama ortodoksinen kihlakunnankoulu. Koulu oli aikanaan arvostettu, ja sinne otettiin myös ei-ortodoksisia lapsia. Vuonna 1918 koulussa oli kuusi luokkaa. Kurin koulun toiminta lopetettiin ensimmäisen kerran 1930-luvun alkupuoliskolla. Vuonna 1945 Kurin pappilaan siirrettiin Hellamaan koulu, joka lopetti toimintansa keväällä 1969. Koulu avattiin pappilassa kolmatta kertaa Kurin ala-asteena 1990.

Sekin jäi melko lyhytaikaiseksi, ja keväällä 1999 koulu suljettiin lopullisesti.

Kansainvälisesti tunnettu metsätieteilijä Bernhard Aleksander Tuiskvere (Tiismann) kävi Kurin koulua. Muita maineikkaita oppilaita ovat 1900-luvun alun kirjailija Konstantin Kokla ja sotaa edeltänyt vasemmistopoliitikko Artur Piht.

Vuonna 1885 Kuriin perustettiin ortodoksinen seurakunta. Kirkko rakennettiin vuosina 1888–1891, ja myös kalmisto perustettiin samoihin aikoihin. Hautausmaa sijaitsee Kurin mäeksi kutsutun kukkulan melko jyrkässä rinteessä. Hautausmaan pinta-ala on 0,97 hehtaaria, hautoja on 1170-1200. Hautausmaa on edelleen käytössä. Sitä suojaa lännestä, pohjoisesta ja idästä 1,4-1,8 m korkea kiviaita, jota on paikoitellen korotettu lauta-aidalla. Hautausmaan portinpylväät ovat kalkkikiveä (0,6 x 0,6 m, aukko 2,3 m). Ennen toista maailmansotaa pystytettyjä hautamuistomerkkejä on säilynyt 241. Hautausmaalla on kaunis obeliskiin kiinnitetty risti kaikkien merellä kuolleiden merimiesten muistoksi.

Kõrgessaaren kartanon perusti 1500-luvun lopulla Liivin sodassa Ruotsin puolelle loikannut venäläinen pajari Perwoy Putilov. Kyseessä oli pieni kartano, jota sen myöhempi omistaja kreivi Jakob De la Gardie laajensi huomattavasti Kõrgessaaren kylän kustannuksella. Hän sai Ruotsin valtiolle tehdyistä palveluista haltuunsa kaksi kolmasosaa Hiidenmaasta ja perusti yritteliäänä miehenä saarelle muun muassa Viron ensimmäisen lasitehtaan. Tuotannon myymiseksi De la Gardie avasi myös Viron ensimmäisen säännöllisen laivalinjan, joka liikennöi Kõrgessaaren satamasta Tukholmaan.

Kreivitär Ebba Margaretha Stenbock pyysi perillisenä vuonna 1755 Venäjän valtiota palauttamaan suvulle De la Gardien kartanon, jonka valtio oli ottanut haltuunsa 1691. Vuodesta 1781 lähtien kartano kuului Ungern-Sternbergeille.

Kõrgessaaren kartanon päärakennus on hävinnyt, rakennuksista ovat säilyneet aitta, tilanhoitajan talo, palvelusväen talo, talli ja osittain kaksi kalkinpolttouunia Parhaiten on säilynyt 1880-luvulla rakennettu viinanpolttamo.

Vuonna 1911 ulkomaisessa omistuksessa ollut osakeyhtiö La Viscosa osti 470 hehtaaria kartanon maita ja alkoi seuraavana vuonna rakentaa sinne tekosilkkitehdasta. Vuoden 1914 koetuotantoa pidemmälle ei I maailmansodan alkaessa päästy, ja vuonna 1917 rakennuskompleksin tärkeimmät osat räjäytettiin. Jäljelle jäi kuitenkin omituinen nimi Viskoosa, joksi kansa nykyään kutsuu Kõrgessaaren kylää.

Laukan kylä on saanut nimensä samannimiseltä 1500-luvun kartanolta. Vuonna 1781 Laukasta tuli Kõrgessaaren (Hohenholmin) sivukartano. Paikallisessa murteessa sana lougas tarkoittaa merenlahtea, joka on nykyisellään maannousun vuoksi paennut jo lähes kolmen kilometrin päähän. Vuonna 1900 Laukan kylään rakennettiin koulu, 1938 valmistui uusi kaksikerroksinen koulurakennus ja  1971 kivestä rakennettu siipi. Koulut ulkorakennuksineen ja 1960-luvulla armeijan kasarmista tehty opettajien asuintalo ovat säilyneet. Herraskartano ja aitat paloivat poroksi I maailmansodan aikana.

Viron itsenäisyyden alkuvuosina Laukan kylään perustettiin Pohjois-Hiidenmaan maamiesseuran aloitteesta meijeri ja sinne avattiin osuuskaupan sivuliike. Baptistit saivat rukoushuoneensa katon alle 1930. Valta vaihtui Neuvostoliiton miehitettyä Viron, ja 19.4.1949 Laukan ja Napin kylien 19 maatilasta muodostettiin Välja-niminen kolhoosi. Myöhemmin seudun pienemmät kolhoosit yhdistettiin Kõrgessaaren kolhoosiksi, jonka keskus sijaitsi Laukassa. Rakennettiin navetoita, verstaita, voimalaitos, kuivaamo, kolhoosin työntekijöiden asuintaloja, ruokala ja päiväkoti.

Viron uudelleenitsenäistymisen (1991) jälkeen suuri osa näistä rakennuksista on yksityistetty, purettu tai niiden käyttötarkoitusta on muutettu. Entiseen päiväkotiin on muuttanut Luoteis-Hiidenmaan kyläyhdistys, joka järjestää seudulla muun muassa juhannusjuhlia sekä kylä- ja talkoopäiviä. Kylän suurimmat työnantajat ovat alakoulu, saha ja pieni puunjalostusyritys.